... ja painin yhä samojen ongelmien kanssa kuin kymmenen vuotta sitten.

 

Minulla on syömishäiriö.

Ja tällä hetkellä olen pahimman luokan sokerikoukussa.

 

Olen aina ollut iso. Olen pitkä ja roteva. Minulle on sanottu, että olen tasaisen paksu. Että läski kerääntyy minuun joka puolelle ja koska olen urheilullinen, ei vaikutelma ole lihava sanan totutussa merkityksessä.

Omasta mielestäni olen pulska. Piste.

Pidän ruuasta. Erityisesti makeasta. Pidän siitä paljon. Suurina määrinä. Jotain millä täyttää sisäistä tyhjyyttä. Jottain millä palkita. Jotain millä lohduttautua.

Sokeri on ystävä.

Ja tämän myöntäminen on nöyryyttävää.

 

Tämän hetken ongelman ydin on, että asun väliaikaisesti ulkomailla ja täällä ovat päänsisäiset mörköni alkaneet oman tanssinsa suuremmalla volyymillä mitä kotona Suomessa ja tunne on se, etten saa omaa minuuttani hallintaan.

Historiani on se hyvin tavallinen suomalainen tarina: Aina taipuvainen lihomaan, lapsena ja murrosikäisenä aktiiviurheilija. Kun se loppui, tuli läski. Ensimmäinen kerta painonvartijoissa 16-vuotiaana, jossa pudotin 15 kiloa. Siitä suoraan vaihtoon ulkomaille, josta takaisin tuli se 20. Siitä eteenpäin tasaisen tappavaa jo-joilua, kunnes parikymppisenä hyväksyin kohtaloni. Tajusin myös, kuinka ruoka - sen ajatteleminen, sen välttäminen hallitsi ajatuksiani niin täysin, että olin jättänyt nuoruuteni elämättä. Silloin päätin lakata laihduttamasta ja keskittyä elämiseen - ja kas! Kuinkas kävikään. Aloin laihtua.

Tuolloin tapasin myös ihmisen, josta kehkeytyi pitkä parisuhde.

Pitkässä parisuhteessa alkoi myös pikkuhiljaa lihominen, mutta tämä ei haitannut. Olimmehan molemma "isoja" ja koskaan en lihonut niihin mittoihin, mitä olin joskus ollut.

Reilu vuosi sitten tämä parisuhde kuitenkin loppui. Minulle täysin yllättäen. Ja koska tulevaisuus oli "selvä" ja suunniteltu ja sen eteen oli tehty isoja yhteisiä päätöksiä ja ratkaisuja, niin se oli minulle kuvainnollisesti kakkos-nelonen päin näköä, jonka seurauksena olin "tajuttomana" muutaman kuukauden.

Ero tuli myös juuri sen jälkeen, kun olin aloittanut aktiivisesti karppaamaan. Itseasiassa oli Atkinsilla tuolloin. Tämän järisyttävän mentaalisen muutoksen vuoksi jäi syöminen täysin toisarvoiseksi asiaksi, jonka seurauksena viime kevään ja kesän aikana onnistuin laihtumaan huomaamattani jälleen sen 15 kiloa.

Tämä tapahtui siis puolittain karppaamalla ja massiivisella liikunnan lisäyksellä.

Kesän lopuilla tein kuitenkin pitkän ulkomaanmatkan, jonka aikana alkoi vanhat tavat taas nousta pintaan ja syksyllä olinkin jälleen "oma itseni" - jos olet iloinen, syö. Jos olet surullinen, syö. Jos on tylsää, syö. Jos olet uupunut, syö.

Näin jälkeenpäin ajatellen tämä oli jonkinlaista alkusoittoa sille katastrofille, jota käsittelen nyt täällä.

Vuoden vaihteen jälkeen muutin näet ulkomaille ja siinä, missä alun tohotuksen aikaan en syönyt juuri mitään, nyt kun elämä on täällä asettunut uomiinsa - taistelen syömisen kanssa melkein lakkaamatta.

En käsitä, miten silloin kesällä olikin niin helppoa yksinkertaisesti olla syömättä? Kun nyt täällä ollessa, heti jos mun on vain vähänkin nälkä alan haaveilemaan jostain makeasta ja itsehillintä on ihan olematonta ja näin ollen sorrun. Sortumisen seurauksena olen myös alkanut (jälleen) lankeamaan siihen ajatteluun, että pelin on sen päivän kohdalla menetetty ja näin ollen on parasta ottaa syömisestä "ilo irti". Tämän seurauksena määrät, joita täällä syön ovat massiivisia.

Nyt kun tuota kirjoitustani luen näen, että siinä on minulle se akilleen kantapää: kohtuus.

Miten saisin ajatteluni muutettua siihen suuntaan, että jos sorrun ostamaan suklaapatukan. Se ei tarkoita sitä, että on lupa ostaa 3 suklaapatukkaa lisää, ja siihen päälle paketti keksejä, purnukka jäätelöä ja muutama leivos ja koska koko homma meni persiilleen, voin samantienä käydä syömässä "illallisen" Mäkkärissä.

Että jos ostan sen suklaapatukan. Se on se sitten ja loppupäivä vietetään alkuperäisen suunnitelman mukaan.